Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut joko lähteä ostamaan itselleen viipale kinkkua tai mitä tahansa kylmää lihaa kaupasta tai jopa jättää kokonaan syömättä tai sitten tyytyä niihin kahteen voisarveen, jotka oli saanut liikaa tänä aamuna. Hänen ei olisi pitänyt ottaa niitä. Se ei käynyt yksiin hänen puheensa kanssa, että Kina oli lähtenyt landelle. Hänenhän olisi pitänyt ostaa vain kolme voisarvea.
Varsinkin aamun jälkeen häntä vaivasi epämääräinen levottomuus, joka melkein esti häntä ajattelemasta tuskaansa. Ajan mittaan kaikki tunteet selvenisivät varmaan paljon, niin että hän voisi eritellä niitä. Tällä hetkellä hän teki huumaantuneena vain sen mikä näytti välttämättömimmältä.
Torin reunaa alkoi jo kiertää lakaisinauto, ja se liikahti eteenpäin metrin kerrallaan parin miehen sulloessa harjoilla sen kitaan, mitä he harjasivat maasta.
Joonas oli palannut poikamiehen elämäänsä ja syönyt Pepiton luona. Niin hänen siis piti tehdä tänään.
Pepiton ravintola oli säilyttänyt rauhallisen luonteensa, sen seinät olivat yhä oliivinvihreät kuten ennen ja pöytäliinat rypytettyä paperia, ja puolen päivän aikaan sieltä tapasi yhä samat kantavieraat, jotka kuten Joonas oli niin kauan tehnyt söivät siellä kautta vuoden säännöllisesti.
Omistajan vaimo hoiti keittiötä miehen seistessä tarjoilupöydän takana ja hänen veljentyttärensä tarjoillessa.
- Kas vain, herra Joonas! huudahti italialainen hänet nähdessään. - Onpa hauska nähdä teidät taas!
Sitten hän heti pelkäsi tehneensä tyhmästi oltuaan niin iloinen ja kysyi:
- Ei suinkaan Kina ole sairas?
Ja Joonaksen täytyi toistaa kertosäkeensä:
- Kina on mennyt maalle.
- Täytyyhän toki aika ajoin saada vähän vaihtelua. Ajatella, teidän entinen pöytänne on vapaana, herra Joonas. Julia! Jata herra Joonakselle!
Täällä Joonas epäilemättä kaikkein parhaiten totesi, miten suuri aukko oli syntynyt hänen elämäänsä. Vuosikausia Pepiton ravintola, missä mikään ei ollut muuttunut, oli tullut hänelle toinen koti. Mutta nyt hän huomasi olevansa siellä outo ja häntä kauhistutti ajatus, että hänen ehkä pitäisi palata sinne joka päivä.
Leski istui paikallaan, ja näytti suorastaan siltä, että hän epäröi tervehtiä Joonasta nikkaamalla silmää, kuten heillä ennen oli tapana.
He eivät olleet koskaan puhutelleet toisiaan. Vuosien kuluessa he olivat istuneet vastapäätä toisiaan kumpikin omassa pöydässään ikkunan luona, ja he olivat saapuneet suunnilleen samaan aikaan.
Pepitolta Joonas oli kuullut hänen nimensä. Hän oli rouva Patjas, kaupungin toimistopäällikköjä, mutta ajatuksissaan Joonas nimitti häntä aina vain leskeksi. Hän ei ollut koskaan nähnyt lesken rouvaa, joka oli kuollut 15 vuotta aikaisemmin. Kun mies oli jäänyt yksin, oli hän alkanut syödä ateriansa Pepiton ravintolassa. Hän ei lukenut lehteä syödessään, eikä keskustellut kenenkään kanssa syödessään, vaan pureksi ruokansa huolellisesti ja kippasi kitaansa aterian päätteksi lasin vettä.
Oli kulunut kuukausia, ennen kuin he olivat alkaneet nikata toisilleen silmää, ja Joonas oli ainoa, jolle leski oli suonut tämän suosionosoituksen.
Pieni ikäloppu koira istui pöydän alla; sen täytyi olla piankin kaksikymmentä vuotta vanha, sillä sen rouva oli vielä ennen kuolemaansa ehtinyt ostaa kävelykoirakseen, sillä rouvalla oli tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä metsään. Koiran oli tarkoitus toimia turvana metsässä, vaikka ei siellä ollut ikinä mitään näkynyt.
Leski talutti koiran hitaasti kotiinsa, niin että se ehti tehdä tarpeensa.
Miksi leski mahtoikaan Joonaksen syödessä katsella häntä paljon tarkkaavammin kuin ennen vanhaan? Ei ollut mahdollista, että hän olisi jo tiennyt...
Sittenkin olisi saattanut melkein vannoa, että hän ajatteli röhönaurua pidätellen:
- Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.
Ikään kuin he olisivat molemmat kuuluneet salaseuraan, josta Joonas oli karannut joksikin aikaa ja palasi vihdoin katuvana veljesseuran helmaan.
Tuo oli vain hänen mielikuvitustaan, mutta mielikuvistusa ei ollut kauhu, jota hänessä herätti ajatus, että hänen pitäisi jälleen istuutua joka päivä vastapäätä toimistopäällikköä.
- Mitä te ottaisitte jälkiruoaksi, herra Joonas? Meillä on kermaleivoksia ja omenatorttua.
Hän oli herkkusuu, ja oli itselleen vihainen, kun antoi myöten herkuttelunhalulle moisena hetkenä.
- Mitä uutta teille kuuluu, herra Joonas?
Olisi voinut luulla, että ravintolan pitäminen oli hänelle leikkiä, niin hyväntuulisena hän esiintyi.
- Miten Kina voi?
- Hän voi hyvin.
- Pikkulinnut kertoivat, että hän olisi mennyt maalle. Pitääkö se paikkansa?
- Pitää, pitää, Joonas sanoi melkein häpeissään.
Olisiko hänen pitänyt vastata jotenkin toisin? Olisiko se muuttanut mitään toiseksi?
Hänen ei tehnyt mieli ajatella sitä. Leski hypnotisoi hänet edessään, ja Joonas lopetti omenatorttunsa nopeammin kuin olisi halunnut, vain päästäkseen hänen katseensa alta.
- Nytkö jo? hämmästeli Pepito, kun hän pyysi laskuaan. - Ettekö te juokaan kahvianne?
Hän aikoi juoda sen Le Boucin luona taka-ajatuksenaan että kenties kuulisi siellä uutisia.
- Julia, herra Joonaksen lasku!
Ja tälle:
- Tulettehan illalla?
- Ehkä, jos hevosinfluenssa ei iske.
- Lähtikö Kina pitkäksi aikaa?
- En tiedä vielä.
Jälleen sama juttu. Hän sekaantui kun ei tiennyt mitä vastata toisten kysymyksiin ja tajusi, että huomenna olisi vielä hankalampaa, ja vielä pahempaa seuraavina päivinä.
Mitä tapahtuisi esimerkiksi, jos paljastuisi, ettei Kina ollut tullutkaan landelle? Se ei ollut todennäköistä, mutta hän otti kaiken huomioon tulevaisuudessa, jonne aurinko ei vielä koskaan ollut päässyt tunkeutumaan.
Missä Kina nyt oli mitalleineen, jotka hän kuvitteli voivansa vaivattomasti myydä?
Kuultuaan hinnat hän oli ehkä tuuminut, että hän voisi mennä vaihtamaan mitallit rahaksi missä divarissa tahansa.
Hän oli lähtenyt harkiten ja hän oli suunnitellut sitä ainakin vuorokautta aikaisemmin. Joonas oli toisin sanoen elänyt hänen kanssaan yhden kokonaisen vuorokauden tajuamatta, että se oli epäilemättä viimeinen päivä, jonka he viettivät yhdessä.
Joonas lykkäsi tuonnemmaksi kahvinjuontia baarissa, sillä häntä ei haluttanut puhua kenenkään kanssa eikä etenkään vastata uusiin kysymyksiin.
Sitten hän koetti palauttaa mieleensä edellisen päivän pikku tapahtumia, jolloin hän oli elänyt aivan tavallista päivää tietämättä, että se oli hänen elämänsä tärkein.
- Minä menen pistäytymään äidin luona, hän oli ilmoittanut.
- Olitteko syömässä baarissa? katua lakaiseva talonmies kysyi.
Joonas nyökkäsi.
- Naapurinrouva kysyi minulta juuri äsken, olinko nähnyt Kinaa ja vastasin hänelle etten ollut nähnyt.
Kaikki torin ympärillä asuvat, paitsi ehkä Harielit, jotka sulkeutuivat kotiinsa, tervehtivät toisiaan hyväntuulisesti ja sydänmellisesti.
Kaikki tiesivät Kinan seikkailuista.
- Hei, Kina! hänelle huudettiin. Kukaan ei moittinut häntä siitä, että hän oli mikä oli. Hänelle oltiin pikemminkin kiitollisia, sillä ilman häntä Vanha tori ei olisi ollut oikein kaltaisensa.
- Palaako hän tänä iltana?
- Kello viiden bussilla.
Silloin siis tiedettäisiin, ettei Kina ollut mennyt landelle. Mitä hän sanoisikaan, kun häntä tultaisiin vaatimaan tilille?
Sillä he vaatisivat häntä tilille.
Hänelle tuli eräänlainen alemmuuden tunne, aivan niin kuin unessa, kun muka on alasti tai pelkässä paitulissa keskellä väkijoukkoa. Omista tunteista ja omista läheisistä puhuminen olikin vaikeinta.
Lapset skeittasivat.
- Menkää helvettiin siitä, Joonas huusi.
Lauda aiheuttivat hermoja repivää melua, sitten he ikään kuin yhteisestä sopimuksesta häipyivät. Siinä oli rytmi, kuten vuodenaikojen vaihtelussa, mutta se oli salaperäisemi, sillä oli mahdotonta arvata, mistä ratkaisu johtui, ja Joonas joutui joka kerta yllätetyksi.
Kaikki kiinnosti häntä, jos hänen vanhempiinsa on uskominen. Mutta silloin hän oli vielä vailla käsitystä maailmasta jonka läpi häntä riepoteltaisiin.
Etusivu
